DDP-terapia sopii parhaiten lapsille ja nuorille, jotka ovat kokeneet varhaista kaltoinkohtelua, laiminlyöntiä tai traumaattisia kiintymyssuhteen katkoksia, erityisesti sijoitetuille ja adoptoiduille lapsille. Terapia toteutetaan yhdessä lapsen ja häntä hoitavan aikuisen kanssa, joten sitoutunut vanhempi tai sijaishoitaja on menetelmän onnistumisen kannalta keskeinen edellytys. Seuraavissa osioissa käymme läpi, mihin ongelmiin DDP on kehitetty, kenelle se ei sovi, miten se eroaa muista lasten terapioista ja miten sopivuuden voi arvioida.
Mille ongelmille DDP-terapia on kehitetty?
DDP-terapia on kehitetty erityisesti lapsille, joilla on vakavia kiintymyssuhteen häiriöitä ja kehitystraumoja varhaisen kaltoinkohtelun tai laiminlyönnin seurauksena. Menetelmä on suunnattu ennen kaikkea sijoitetuille ja adoptoiduille lapsille, joiden kiintymyssuhteen kehitys on häiriintynyt ensimmäisten elinvuosien aikana. Kliinisesti DDP on erityisen soveltuva reaktiivisen kiintymyssuhteen häiriön sekä kompleksisen trauman hoitoon.
Amerikkalainen psykologi Daniel Hughes kehitti DDP-terapian (Dyadic Developmental Psychotherapy, vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia) alun perin vastauksena tarpeeseen, jota tavalliset terapiamuodot eivät kyenneet täyttämään. Kun lapsi kasvaa ympäristössä, jossa hoivaajan ja lapsen välinen vuorovaikutus on toistuvasti epäturvallista tai traumatisoivaa, normaali kiintymyssuhteen kehitys estyy. Lapsi ei pääse kokemaan sitä vastavuoroista yhteyttä, joka on terveen tunne-elämän ja aivojen kehityksen perusta.
Varhaisen kaltoinkohtelun seuraukset ovat laaja-alaisia. Tyypillisiä oireita ovat heikko impulssikontrolli, vaikeus tunnistaa omia ja toisten rajoja, empatian puuttuminen, itsetuhoisuus sekä haasteet tunnesäätelyssä. Lapsi saattaa vältellä läheisyyttä, suhtautua aikuisiin epäluuloisesti tai käyttäytyä tavalla, joka vaikeuttaa pysyvien ihmissuhteiden muodostumista.
DDP rakentuu kiintymysteorian, kehitystraumatutkimuksen ja neurobiologian pohjalle. Menetelmän ytimessä on PACE-asenne, joka koostuu leikkisyydestä, hyväksynnästä, uteliaisuudesta ja empatiasta. Nämä elementit jäljittelevät sitä luontaista virittyneisyyttä, joka terveen kiintymyssuhteen muodostumisessa on välttämätöntä. Terapia ei siis pelkästään käsittele oireita, vaan pyrkii korjaamaan sen pohjarakenteen, josta ongelmat kumpuavat.
Kenelle DDP-terapia ei sovi?
DDP-terapia ei sovi tilanteisiin, joissa lapsella ei ole käytettävissä sitoutunutta ja motivoitunutta hoivaajaa, hoivaympäristö on edelleen turvaton tai lapsen ensisijainen haaste ei liity varhaiseen kiintymyssuhteen traumaan. Menetelmä ei myöskään ole ensisijainen valinta, kun kyseessä on yksittäinen traumaattinen tapahtuma ilman kiintymyssuhteen häiriötä.
DDP:n rakenne edellyttää, että terapeutti työskentelee ensin hoivaajan kanssa kahdestaan. Tämä alkuvaihe on tarkoitettu arvioimaan vanhemman valmiuksia ja motivaatiota sekä opettamaan PACE-lähestymistapaa. Jos sitoutunut hoivaaja puuttuu kokonaan tai ei ole halukas osallistumaan aktiivisesti hoitoprosessiin, terapian keskeinen mekanismi jää toteutumatta.
On myös tärkeää erottaa, millaiseen traumaan DDP on suunnattu. Lapsi, jolla on yksittäisestä traumaattisesta tapahtumasta johtuva PTSD ilman kiintymyssuhteen häiriötä, hyötyy tutkimusnäytön perusteella todennäköisemmin traumafokusoidusta kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta (TF-CBT). DDP ei käytä strukturoituja altistusprotokollia eikä ole suunniteltu ensisijaisesti ahdistushäiriöiden, ADHD:n tai muiden kehityshäiriöiden hoitoon.
Lisäksi on syytä huomioida, että DDP:n tutkimusnäyttö perustuu toistaiseksi enemmän kliiniseen kokemukseen ja havainnoiviin tutkimuksiin kuin satunnaistettuihin kontrolloituihin kokeisiin. Tämä ei tarkoita, ettei menetelmä toimisi, mutta se on hyvä ottaa huomioon hoidon suunnittelussa. Ammattitaitoinen terapeutti osaa arvioida, onko DDP juuri tietyn lapsen ja perheen tilanteeseen sopivin vaihtoehto.
Miten DDP-terapia eroaa muista lasten terapioista?
DDP-terapian tärkein erottava piirre on se, että hoito kohdistuu lapsen ja hoivaajan väliseen suhteeseen itsessään, ei pelkästään lapseen yksilönä. Kun useimmat lasten terapiamuodot työskentelevät lapsen kanssa erikseen, DDP käsittelee kiintymyssuhdetta suoraan hoitamalla sitä vuorovaikutusta, jossa ongelmat ovat alun perin syntyneet.
DDP verrattuna leikki- ja yksilöterapiaan
Leikkiterapia hyödyntää lapsen luontaista tapaa ilmaista itseään leikin kautta, ja se voidaan toteuttaa ilman vanhemman läsnäoloa. DDP sisältää myös leikkisyyttä osana PACE-asennetta, mutta hoivaajan aktiivinen osallistuminen on välttämätöntä, ei valinnaista. Terapiassa käytetään tunnepitoista ja reflektiivistä vuoropuhelua sekä yhteistä tarinankerrontaa, joiden avulla lapsi rakentaa ymmärrystä omasta elämänhistoriastaan turvallisessa yhteydessä.
DDP verrattuna kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan
Kognitiiviset terapiat, kuten TF-CBT, rakentuvat strukturoituihin taitoharjoituksiin ja ajatusmallien muokkaamiseen. DDP sen sijaan lähtee siitä, että kiintymyssuhteen vauriot ovat syntyneet ennen kielen kehittymistä, jolloin puhtaasti kognitiiviset menetelmät eivät yksin tavoita häiriön juurta. Terapia tapahtuu kokemusten kautta, ei pelkästään puhumalla. Hoivaajaa ohjataan myös käsittelemään omaa kiintymyshistoriaansa, mikä tekee DDP:stä koko perhesysteemin huomioivan lähestymistavan.
Laajemmin tarkasteltuna DDP on osa dyadic developmental practice -viitekehystä, joka ulottuu terapiahuoneen ulkopuolelle kouluun, lähiverkostoon ja arjen kasvatustilanteisiin. Tämä systeeminen ulottuvuus erottaa sen monista muista lasten terapiamuodoista, joissa muutos pyritään saamaan aikaan vain vastaanottokäyntien aikana.
Mistä tietää, onko DDP-terapia oikea valinta?
DDP-terapia on todennäköisesti oikea valinta, kun lapsella on merkkejä kiintymyssuhteen häiriöstä, kuten epäluottamusta aikuisia kohtaan, vaikeuksia läheisyydessä, voimakasta häpeää tai laaja-alaisia tunne- ja käyttäytymishaasteita, ja perheessä on sitoutunut hoivaaja, joka on valmis osallistumaan hoitoon aktiivisesti. Arviointi tehdään aina yksilöllisesti.
Prosessi alkaa yleensä kattavalla alkuarviolla, jossa tarkastellaan lapsen kehityshistoriaa, kiintymyssuhteen rakennetta ja perheen kokonaistilannetta. Terapeutti tapaa ensin hoivaajan yksin arvioidakseen tämän valmiuksia ja opettaakseen PACE-lähestymistapaa. Vasta kun hoivaaja on valmis, lapsi kutsutaan mukaan työskentelyyn. Tämä vaiheistus itsessään auttaa arvioimaan, sopiiko menetelmä perheelle.
Käytännön indikaattoreita DDP:n sopivuudelle ovat muun muassa adoptio- tai sijaishuoltotausta, diagnosoitu tai epäilty reaktiivinen kiintymyssuhteen häiriö, kompleksinen trauma sekä tilanteet, joissa aiemmat terapiamuodot eivät ole tuottaneet riittävää muutosta. Hoidon kesto on tyypillisesti noin kuukausi jokaista lapsen ikävuotta kohden, mikä kertoo siitä, että kyseessä on pitkäjänteinen prosessi eikä lyhyt interventio.
Meillä Perhelääkärikeskus Leijonamielessä DDP-terapia on osa kokonaisvaltaista perhelähtöistä hoitoajatteluamme. Jos pohdit, voisiko kiintymyssuhdelähtöinen terapia sopia omalle lapsellesi tai perheellesi, paras ensiaskel on ammattilaisen kanssa käyty arviointi, jossa perheen tilanne kartoitetaan kokonaisuutena. Leijonamielessä DDP-terapiaa toteuttaa psykologi ja traumapsykoterapeutti Elina Lätti. Halutessanne voitte olla suoraan yhteydessä Elinaan sähköpostitse tai kysyä asiakaspalvelustamme lisätietoja.Oikea terapiamuoto löytyy aina yksilöllisen arvioinnin kautta, ei yleisten kriteerien mekaanisella soveltamisella.